Fuckin´ Hippies & The Dusty Beaver Band
Golden Classics Car Show & Cafe, Tyynenmerenkatu 6, Helsinki www.goldenclassics.fi
Märkä asfaltti kiiltää Marraskuisena lauantai-iltana kun astun Ruoholahden metroasemalta ulos. Jenkkiautokahvilassa on tänään Rock'n'Roll Show, jota pitää mennä katsomaan. Tulin kävellen, koska oma rauta puuttuu yhä. Mutta ehkä tänään ei kannatakaan olla auton ratissa, vaan ottaa muutama olut ja kuunnella vanhaa ja aitoa rokkia livenä. Olen aiemmin käynyt Golden Classics Cafessa päiväsaikaan ja olen tykästynyt sen vanhanaikaiseen tunnelmaan. Baarin puolella on paljon vanhaa kamaa sisustuksena, nurkassa soi vanha jukeboksi ja salin puolella on vanhoja toinen toistaan upeampia jenkkirasseja. Ja jospa tänään näkyisi pimujakin. Illan esiintyjät olivat minulle täysin outoja, Fuckin' Hippiesistä olin kuullut nimeltä mutta musiikillinen tuotanto ei ollut yhtään tuttua. Mutta ilmeisestikin se on ollut jonkunlainen pienestä ideasta lähtenyt kulttibändi, joka on toiminut jo 80-luvulta asti erilaisissa kokoonpanoissa. Maksoin kympin sisäänpääsystä ja jätin takin narikkaan. Baarin puolella istui joitakin ihmisiä, kävin ostamassa yhden oluen ja jäin yksin baaritiskille notkumaan.
Jukeboksista soi vanha rock. Paikalla olevat ihmiset olivat selvästi enimmäkseen jenkkiautoharrastajia ja moni näytti tuntevan toisensa.
Ensimmäisen oluen siemailtuani siirryin salin puolelle istumaan. Salista oli siirretty suuri osa autoista syrjään, jotta oli tehty tilaa esiintymislavalle sekä pöydille ja tuoleille yleisöä varten. Väkeä ei vielä ollut salinkaan puolella kuin parisenkymmentä, joten oli helppo työ vallata istumapaikka läheltä esiintymislavaa.
Ensimmäisenä biisinä tärähti käyntiin CCR:n klassikko The Fortunate Son.
Ooh, they're red, white and blue
And when the band plays "Hail to the chief"
Ooh, they point the cannon at you, Lord
It ain't me, it ain't me, I ain't no senator's son
It ain't me, it ain't me; I ain't no fortunate one
Biisi tulikin todella kovana tykityksenä ja oikein positiivisesti yllätyin miten hyvä ääni bändin mieslaulajalla oli. Tosi vahva ja hyvä ääni joka pystyi vetämään ylhäältäkin ja kovaa. Tästähän on tulossa hyvä ilta, ajattelin heti. Ja sama meno jatkui tai ehkä vain parani, kun uusia biisejä tykitettiin. Pian tätä samaa linjaa seurasi John Fogerty'n I Walk like a Hurricane, joka sekin meni hienosti ja parin oluen jälkeen itsekin aloin päästä jo
fiiliksiin, niin kuin harvalukuinen yleisökin, joka alun ujouden jälkeen uskaltautui jo lähemmäs lavaa. Seuraavan tunnin aikana tuli paljon hyviä cover biisejä, Queenin I want It All:n jälkeen annettiin vuoro yhtyeen naissolistille, jota bändin mukaan joka kerta kositaan kun hän laulaa. En tiedä tästä sisäpiirin jutusta, mutta hyvin hän esitti Alanis Morrissetten Hand In My Pocketin, sekä myöhemmin myös Anouk:n Nobody's Wifen.
Bändiltä sujui soitto loistavasti kolmella kitaralla ja biisivalinnat oli hyviä. Koko tunnin setti oli mielestäni rautaa, tähän toki vaikutti myös pieni nousuhumala, ja tietysti rennon letkeä ympäristökin. Ei ollut liikaa väkeä, itseasiassa ihmettelin että miten täällä on näin vähän porukkaa. Erikoinen veto oli bändin esittämä D-A-D biisi Sleeping My Day Away, joka itseasiassa kuulosti mielestäni paljon paremmalta bändin vetämänä kuin se alkuperäinen versio. No itse en olekaan mikään Disneyland fani.. Sitä edeltänyt Doobie Brothersin klassikko Long Train Running (Without Love) rullasi sekin hienosti, ja muutamat innostuivat jo tanssimaankin lavan edessä.
Lopussa bändi esitti vielä version Billy Oceanin Loverboysta, ja täytyy sanoa että tulkinta muistutti enemmän
Melrosen usein keikoilla esittämää versiota kuin alkuperäistä. Mutta tämä ei ollutkaan ollenkaan huono asia, sillä mielestäni tuo rokimpi sovitus toimii todella hyvin tästä vanhasta klassikosta. Tässä vaiheessa pitää itse tunnustaa, että tietämättömänä lämppäristä olin luullut tätä esitystä pääesitykseksi. Ja minulle se olisi kelvannutkin, sen verran hyvin bändi veti ja biisit olivat lähes poikkeuksetta myös kaikki hyviä omasta mielestänikin.
Mutta siinä vaiheessa kun bändi oli keräämässä kamojaan yllätyinkin, kun käydessäni vessassa huomasin että ulko-ovella oli pitkä jono ihmisiä tulossa sisään. Silloin selvisi, että äsken soittanut bändi olikin The Dusty Beaver Band, ja vasta seuraavana esiintyisi Fuckin' Hippies. No tämäpä ei haitannut allekirjoittanutta, vaan kävin hakemassa pari olutta lisää samalla kun paikka alkoi täyttyä ihan eri tavalla kuin ensimmäisen bändin aikana.
The Dusty Beaver Band
Yhdentoista jälkeen väkeä alkoikin olla jo ihan kivasti illan pääkeikkaa varten ja käydessäni ovelta kysymässä paljonko lippuja on myyty sain vastaukseksi että väkeä pitäisi olla noin parisen sataa. Ovella mua katsottiin hieman pitkään ja kysyttiin että soitatko sä bändissä.. Olin kuulemma ihan näyttänyt siltä - Rock'n Rollin hautausmaa.
Puoli kahdeltatoista Fuckin' Hippies aloitti soittamisen isolla ryhmällä joka hädin tuskin mahtui koko lavalle. Ryhmään sisältyi ainakin kaksi laulajaa, fonisti, ja ainakin muutama kitaristi. Tosin setin edetessä tuntui että vähän jokainen heistä heilui mikin varressa. Alussa esitetty Tutti Frutti sekä muutama muu biisi tuli englanniksi, mutta varsin suuren osan lauluista - ilmeisesti omaa tuotantoaan - bändi esitti suomeksi. Mielestäni meno
muistutti enemmän ulkoisesti Sleepy Sleepers-ryhmää kaikkine kimaltavine esiintymisasuineen ja esityksineen. Pakko myöntää että itse pidin paljon enemmän The Dusty Beaver Bandin vakavasta ja tiukasti vedetystä rokista, kuin tästä enemmän kieli poskessa tehdystä suomeksi lauletusta musiikista. Mutta yleisö tuntui tykkäävän tästä esityksestä kovasti, joskin heistähän suurin osa ei ollut nähnyt lämppäriä ollenkaan. Ajoittain toki meno tuntui kyllä todella hyvältä, varsinkin alussa esitetty kappale, 50-luvun ikivihreä Let The Good Times Roll. Itselleni mieluinen kappale oli I Fought The Law joka tietenkin on myös alunperin peräisin 50-luvulta, mutta joka varmasti suurelle osalle nuoremmista ihmisistä (niinkuin minulle) on tuttu The Clash yhtyeen legendaarisen version kautta. Tässä esityksessä haettiin tietenkin enemmän sitä ihannoitua 50-lukua, jenkkiautokahvilassa kun oltiin. Huomattavan suuri osa ihmisistä olivat myöskin pukeutuneet kunnon fiftarityyliin, tai sehän ei ole tyyli vaan elämäntapa. Mutta mielestäni siinä on kyllä jotain niin hienoa.
Niinpä siis kromi kiilsi ja jenkkiautot loistivat salin reunoilla, kun fiftaritytöt hameineen ja fiftaripojat otsatorttuineen tanssivat klassisen rokkenrollin tahtiin. Salin takaosassa seurasin erästä kaunista pitkä- ja suoratukkaista tyttöä joka tanssi yksin sulavin liikkein. Olut kuohui tölkeissä, baaritiskillä riitti jonoa ja Fuckin' Hippies ja rokki soi.
Saksofoni törähteli, kun
Joe Jonesin alunperin vuonna 1960 levyttämä You Talk Too Much vaihtui Mariin, joka iski mun tajuntaan. Tajunnassa olikin kestämistä, kun yleisö nautti showsta ja tanssi villinä bändin edessä. Keikan aikana oli pieniä äänentoistollisia ongelmia kun ajoittain mikit kiersivät, mutta se ei menoa haitannut.
Fuckin' Hippiesin kanssa wikipedian artikkelin mukaan jo 90-luvulta asti kiertänyt tanssityttö jaksoi pomppia villisti lavalla ja pojat soittivat rokkia. Ilta päättyi lopulta Fuckin' Hippiesin nimikkokappaleeseen, jossa soundi on jännästi otettu The Timelordsin (tunnetaan nykyisin paremmin The KLF yhtyeenä) esittämään Doctorin' The Tardis biisistä, jossa Dr. Who TV-sarjan tunnarin tahtiin lauletaan Dr. Who, mutta nyt tässä siis vain Fuckin' Hippies.
Fuckin' Hippies
keikan päätyttyä osa ihmisistä lähti pois, osa jäi baarin puolelle juomaan tai syömään (baarista säi näköjään jonkunlaisia ruoka-annoksiakin). Kauniit pin-up tytöt jäivät nojailemaan Ford Edselin eteen ja ulko-ovesta henkäili kylmänkostea syksyinen yö. Ja letukat odottivat kesää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti