Fuckin´ Hippies & The Dusty Beaver Band
Golden Classics Car Show & Cafe, Tyynenmerenkatu 6, Helsinki www.goldenclassics.fi
Märkä asfaltti kiiltää Marraskuisena lauantai-iltana kun astun Ruoholahden metroasemalta ulos. Jenkkiautokahvilassa on tänään Rock'n'Roll Show, jota pitää mennä katsomaan. Tulin kävellen, koska oma rauta puuttuu yhä. Mutta ehkä tänään ei kannatakaan olla auton ratissa, vaan ottaa muutama olut ja kuunnella vanhaa ja aitoa rokkia livenä. Olen aiemmin käynyt Golden Classics Cafessa päiväsaikaan ja olen tykästynyt sen vanhanaikaiseen tunnelmaan. Baarin puolella on paljon vanhaa kamaa sisustuksena, nurkassa soi vanha jukeboksi ja salin puolella on vanhoja toinen toistaan upeampia jenkkirasseja. Ja jospa tänään näkyisi pimujakin. Illan esiintyjät olivat minulle täysin outoja, Fuckin' Hippiesistä olin kuullut nimeltä mutta musiikillinen tuotanto ei ollut yhtään tuttua. Mutta ilmeisestikin se on ollut jonkunlainen pienestä ideasta lähtenyt kulttibändi, joka on toiminut jo 80-luvulta asti erilaisissa kokoonpanoissa. Maksoin kympin sisäänpääsystä ja jätin takin narikkaan. Baarin puolella istui joitakin ihmisiä, kävin ostamassa yhden oluen ja jäin yksin baaritiskille notkumaan.
Jukeboksista soi vanha rock. Paikalla olevat ihmiset olivat selvästi enimmäkseen jenkkiautoharrastajia ja moni näytti tuntevan toisensa.
Ensimmäisen oluen siemailtuani siirryin salin puolelle istumaan. Salista oli siirretty suuri osa autoista syrjään, jotta oli tehty tilaa esiintymislavalle sekä pöydille ja tuoleille yleisöä varten. Väkeä ei vielä ollut salinkaan puolella kuin parisenkymmentä, joten oli helppo työ vallata istumapaikka läheltä esiintymislavaa.
Ensimmäisenä biisinä tärähti käyntiin CCR:n klassikko The Fortunate Son.
Ooh, they're red, white and blue
And when the band plays "Hail to the chief"
Ooh, they point the cannon at you, Lord
It ain't me, it ain't me, I ain't no senator's son
It ain't me, it ain't me; I ain't no fortunate one
Biisi tulikin todella kovana tykityksenä ja oikein positiivisesti yllätyin miten hyvä ääni bändin mieslaulajalla oli. Tosi vahva ja hyvä ääni joka pystyi vetämään ylhäältäkin ja kovaa. Tästähän on tulossa hyvä ilta, ajattelin heti. Ja sama meno jatkui tai ehkä vain parani, kun uusia biisejä tykitettiin. Pian tätä samaa linjaa seurasi John Fogerty'n I Walk like a Hurricane, joka sekin meni hienosti ja parin oluen jälkeen itsekin aloin päästä jo
fiiliksiin, niin kuin harvalukuinen yleisökin, joka alun ujouden jälkeen uskaltautui jo lähemmäs lavaa. Seuraavan tunnin aikana tuli paljon hyviä cover biisejä, Queenin I want It All:n jälkeen annettiin vuoro yhtyeen naissolistille, jota bändin mukaan joka kerta kositaan kun hän laulaa. En tiedä tästä sisäpiirin jutusta, mutta hyvin hän esitti Alanis Morrissetten Hand In My Pocketin, sekä myöhemmin myös Anouk:n Nobody's Wifen.
Bändiltä sujui soitto loistavasti kolmella kitaralla ja biisivalinnat oli hyviä. Koko tunnin setti oli mielestäni rautaa, tähän toki vaikutti myös pieni nousuhumala, ja tietysti rennon letkeä ympäristökin. Ei ollut liikaa väkeä, itseasiassa ihmettelin että miten täällä on näin vähän porukkaa. Erikoinen veto oli bändin esittämä D-A-D biisi Sleeping My Day Away, joka itseasiassa kuulosti mielestäni paljon paremmalta bändin vetämänä kuin se alkuperäinen versio. No itse en olekaan mikään Disneyland fani.. Sitä edeltänyt Doobie Brothersin klassikko Long Train Running (Without Love) rullasi sekin hienosti, ja muutamat innostuivat jo tanssimaankin lavan edessä.
Lopussa bändi esitti vielä version Billy Oceanin Loverboysta, ja täytyy sanoa että tulkinta muistutti enemmän
Melrosen usein keikoilla esittämää versiota kuin alkuperäistä. Mutta tämä ei ollutkaan ollenkaan huono asia, sillä mielestäni tuo rokimpi sovitus toimii todella hyvin tästä vanhasta klassikosta. Tässä vaiheessa pitää itse tunnustaa, että tietämättömänä lämppäristä olin luullut tätä esitystä pääesitykseksi. Ja minulle se olisi kelvannutkin, sen verran hyvin bändi veti ja biisit olivat lähes poikkeuksetta myös kaikki hyviä omasta mielestänikin.
Mutta siinä vaiheessa kun bändi oli keräämässä kamojaan yllätyinkin, kun käydessäni vessassa huomasin että ulko-ovella oli pitkä jono ihmisiä tulossa sisään. Silloin selvisi, että äsken soittanut bändi olikin The Dusty Beaver Band, ja vasta seuraavana esiintyisi Fuckin' Hippies. No tämäpä ei haitannut allekirjoittanutta, vaan kävin hakemassa pari olutta lisää samalla kun paikka alkoi täyttyä ihan eri tavalla kuin ensimmäisen bändin aikana.
The Dusty Beaver Band
Yhdentoista jälkeen väkeä alkoikin olla jo ihan kivasti illan pääkeikkaa varten ja käydessäni ovelta kysymässä paljonko lippuja on myyty sain vastaukseksi että väkeä pitäisi olla noin parisen sataa. Ovella mua katsottiin hieman pitkään ja kysyttiin että soitatko sä bändissä.. Olin kuulemma ihan näyttänyt siltä - Rock'n Rollin hautausmaa.
Puoli kahdeltatoista Fuckin' Hippies aloitti soittamisen isolla ryhmällä joka hädin tuskin mahtui koko lavalle. Ryhmään sisältyi ainakin kaksi laulajaa, fonisti, ja ainakin muutama kitaristi. Tosin setin edetessä tuntui että vähän jokainen heistä heilui mikin varressa. Alussa esitetty Tutti Frutti sekä muutama muu biisi tuli englanniksi, mutta varsin suuren osan lauluista - ilmeisesti omaa tuotantoaan - bändi esitti suomeksi. Mielestäni meno
muistutti enemmän ulkoisesti Sleepy Sleepers-ryhmää kaikkine kimaltavine esiintymisasuineen ja esityksineen. Pakko myöntää että itse pidin paljon enemmän The Dusty Beaver Bandin vakavasta ja tiukasti vedetystä rokista, kuin tästä enemmän kieli poskessa tehdystä suomeksi lauletusta musiikista. Mutta yleisö tuntui tykkäävän tästä esityksestä kovasti, joskin heistähän suurin osa ei ollut nähnyt lämppäriä ollenkaan. Ajoittain toki meno tuntui kyllä todella hyvältä, varsinkin alussa esitetty kappale, 50-luvun ikivihreä Let The Good Times Roll. Itselleni mieluinen kappale oli I Fought The Law joka tietenkin on myös alunperin peräisin 50-luvulta, mutta joka varmasti suurelle osalle nuoremmista ihmisistä (niinkuin minulle) on tuttu The Clash yhtyeen legendaarisen version kautta. Tässä esityksessä haettiin tietenkin enemmän sitä ihannoitua 50-lukua, jenkkiautokahvilassa kun oltiin. Huomattavan suuri osa ihmisistä olivat myöskin pukeutuneet kunnon fiftarityyliin, tai sehän ei ole tyyli vaan elämäntapa. Mutta mielestäni siinä on kyllä jotain niin hienoa.
Niinpä siis kromi kiilsi ja jenkkiautot loistivat salin reunoilla, kun fiftaritytöt hameineen ja fiftaripojat otsatorttuineen tanssivat klassisen rokkenrollin tahtiin. Salin takaosassa seurasin erästä kaunista pitkä- ja suoratukkaista tyttöä joka tanssi yksin sulavin liikkein. Olut kuohui tölkeissä, baaritiskillä riitti jonoa ja Fuckin' Hippies ja rokki soi.
Saksofoni törähteli, kun
Joe Jonesin alunperin vuonna 1960 levyttämä You Talk Too Much vaihtui Mariin, joka iski mun tajuntaan. Tajunnassa olikin kestämistä, kun yleisö nautti showsta ja tanssi villinä bändin edessä. Keikan aikana oli pieniä äänentoistollisia ongelmia kun ajoittain mikit kiersivät, mutta se ei menoa haitannut.
Fuckin' Hippiesin kanssa wikipedian artikkelin mukaan jo 90-luvulta asti kiertänyt tanssityttö jaksoi pomppia villisti lavalla ja pojat soittivat rokkia. Ilta päättyi lopulta Fuckin' Hippiesin nimikkokappaleeseen, jossa soundi on jännästi otettu The Timelordsin (tunnetaan nykyisin paremmin The KLF yhtyeenä) esittämään Doctorin' The Tardis biisistä, jossa Dr. Who TV-sarjan tunnarin tahtiin lauletaan Dr. Who, mutta nyt tässä siis vain Fuckin' Hippies.
Fuckin' Hippies
keikan päätyttyä osa ihmisistä lähti pois, osa jäi baarin puolelle juomaan tai syömään (baarista säi näköjään jonkunlaisia ruoka-annoksiakin). Kauniit pin-up tytöt jäivät nojailemaan Ford Edselin eteen ja ulko-ovesta henkäili kylmänkostea syksyinen yö. Ja letukat odottivat kesää..
Tuomari olikin jo saapuessani paikalla ja yhdessä nuottikirjan koostaneiden Antti ja Petri Kivimäen kanssa (kitara, kontrabasso) oli soundcheck juuri menossa. Jonkun aikaa siinä työstettyään he lähtivät syömään samalla kun paikalle alkoi pikkuhiljaa saapua väkeä. Kirjailijan teoksia sai lunastaa illan aikana myyntitiskiltä aivan kuin rokkikeikoilta levyjä, hinta oli tänään 25 euroa, eli reilusti alle kaupan hintojen. Hieman ennen kuutta hiippaili paikalle tutunnäköinen mies jonka tunnistin Otto Grundströmiksi. Hän meni istumaan joidenkin ystäviensä kanssa viereiseen loosiin. Ihmettelin hieman kun hän ei ollut soundcheckissä mukana että aikooko hän vetää kylmiltään, mutta ehkä hän on jo harjoitellut kotona laulamista tarpeeksi. Ihmisiä oli paikalla joitain kymmeniä, mutta ei ainakaan millään yli sataa henkilöä. Tilaisuudesta oli tulossa intiimi ja olohuonemainen, mikä miellytti minua. Muutenkin paikassa oli rauhallinen tunnelma ja valojakin oli vähennetty tarpeeksi, jotta syntyi kiva kontrasti esiintymislavan ja yleisön välille.
Tilaisuus alkoi haastattelulla, jossa Harri Haanpää haastatteli sekä Tuomari Nurmiota että Kivimäen veljeksiä itse nuottikirjan teosta. Tämä teoshan kokoaa yhteen kaikkiaan 132 Tuomari Nurmion biisiä, ja ensimmäistä kertaa monet biisit saavat oikeat nuotit. Biisien tekovaiheissa ei juuri nuotteja olla mietitty tai ainakaan kirjattu ylös, ja Kivimäet kertoivatkin kelanneensa biisejä levyiltä korvakuulolta edestakaisin, soittaneet itse ja merkinneet nuotteja ylös. Lisäksi oli käytetty tietokonetta apuna tunnistaessa nuotteja. Tuomari oli sitten itse aina välillä puuttunut veljesten työhön, ja poistanut hänen mielestään ylimääräisiä nuotteja, koska yksinkertaisemminkin selvitään. Mukana kirjassa ovat tietenkin myös vanhat klassiset biisit 'Lasten mehuhetkestä' alkaen, ja Tuomarin omien sanojen mukaan Opus kuuluu jokaisen sivistyskodin kirjahyllyyn Raamatun ja Kalevalan väliin.
biisin Viiniä! Malja Marttyyreille. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että Maailmanlopun Tyttö ja Hyeenat bändi koostuu itseasiassa Like Kustannuksen työntekijöistä. Milla Palovaara ja Jaakko Launimaa esittivät kahdestaan biisin joka pelkällä kitaralla ja marakassilla säestettynä kuulosti mielestäni hieman liian keveältä, mutta edelleen laskukone jakoi kansat kahtia.
Illan kolmas ja viimeinen artistivieras oli Tehosekoittimesta tuttu Otto Grundström. Otto kertoi ennen esitystään Tuomari Nurmion olevan hänelle suuri innoittaja ja vaikuttaja. Dumarin ensimmäinen levy Kohdusta Hautaan on ollut hänelle erityisen rakas, ja hän on jo lapsesta asti tykännyt laulaa juuri sen levyn biisejä. Oton ensimmäinen lauluvalinta Aavaa Preeriaa osoittikin miehen loistavan laulutaidon, koska mielestäni esitys oli aavemaisen upea, jopa sanojen painotukset muistuttivat niin paljon Nurmion alkuperäistä. Toisena biisinä Otto esitti Valo Yössä biisin, joka myöskin sujui lennokkaasti twistinä.
Sitten oli vuorossa itse pääartisti laatikkokitaransa kanssa. Ensimmäinen biisi oli odotetusti Oi Mutsi Mutsi, jossa Kivimäen Veljesten lisäksi laulua säesti mandoliinilla Jaakko Heinimäki. Sitä seurasi sitten useampi biisi joista kaikkia en tuntenut nimeltä. Kaikkiaan Dumari esitti sikarilaatikkonsa säestämänä noin reilun tunnin mittaisen setin, johon mahtui reilut kymmenen biisiä. Erityisen hyvä oli mielestäni Sörkan Satakieli, joka löytyy tänä vuonna julkaistulta Dumari ja Spuget levyltä. Tuomari Nurmion sanoitukset toimivat kuin "vanha densa joka dokais vaikka bensaa". Muista biiseistä mieleeni jäi varsinkin Kivinen Tie ja Huono Ihminen, joiden sanoitukset kuvasivat viinan viemää ihmistä, joka juo talot, metsät, pellon ja kaappikellonkin. "Kun elämä sua elää ja viina sua juo."
Ilta päättyi pian Paavi Roskapankissa biisin jälkeen ja tämän esityksen jälkeen minun olisi piakkoin pakko käydä kirjastosta lainaamassa Tuomarin viimeisempiä levyjä kuunteluun. Sen verran hyvältä nuo minullekin tuntemattomat biisit kuulostivat, oli pakko myöntää että itse olin jämähtänyt Tuomari Nurmion musiikillisessa tuotannossa ainoastaan kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen.
